Huumorin teosta yksi prosentti on inspiraatiota ja 99 prosenttia perspiraatiota. Tai näin oli ainakin pari–kolmekymmentä vuotta sitten. Nykyään se 99 prosenttia taitaa olla lähinnä tietokoneen kanssa nysväämistä.
Kun aloittelin näiden Pahkasikojen tekoa joskus 1970-luvulla, lehti koottiin ns. saksitaittona.
Homma meni kutakuinkin näin:
Jutut kirjoitettiin ensin kirjoituskoneella. Kun tekstiliuskoja oli kasassa sopiva nippu, kiikutin kässärit valolatomoon. Latoja nakutteli tekstit uudestaan latomakoneella, joka tulosti tekstit valoherkälle paperinauhalle halutussa koossa ja halutulla tekstityypillä.
Seuraavaksi ladelmat palasivat Pahkasian toimitukseen, missä tekstit oikoluettiin.
Teksteissä oli aina ladontavirheitä, joten ladelmat piti palauttaa takaisin latomoon korjauksia varten. Sama toistui joskus useampaankin kertaan. Tämä merkitsi jatkuvaa odottelua ja aikataulujen kanssa voimistelua.
Kun ladelmat lopulta olivat valmiit, lämmitettiin iso köntti mehiläisvahaa eräänlaisessa sähkömankelissa. Kun vaha oli sulaa, ladelmat ajettiin tuon mankelin läpi. Ladelmapaperien taustalle levittyi ohut kerros tahmeaa vahaa.
Vasta nyt pääsin lehden sivujen kasaamiseen eli taittoon. Vahatut ladelmat tarttuivat hyvin tuhdille kiiltävälle paperille, mutta ne sai tarvittaessa irti.
Hieman A3-kokoa suuremmalle paperiarkille syntyi aina yksi Pahkasian aukeama. Liimailin otsikot, kuvat ja sopivan mittaisiin pätkiin saksitut – siitä nimitys saksitaitto – ladelmasoirot eli palstat paikoilleen. Työ oli varsinkin kesäaikaan hikistä puuhaa, sillä taitto piti tehdä kuumien loisteputkien valaisemalla valopöydällä.
Valo- ja lämpöhoitoa sain myös reprohuoneessa. Huone on liioiteltu nimitys pienelle, pimennetylle komerolle, jossa oli jättimäinen vanhanaikaista paljekameraa muistuttava apparaatti. Laitteella saattoi suurentaa ja pienentää kuvia, piirroksia tai vaikkapa otsikoita. Toimiakseen laite tarvitsi neljä huimatehoista lamppua, joiden valossa reprokamera valotti kuvia. Mainittakoon, että komerossa ei ollut mitään turhanaikaisia ilmastointeja.
Lopulta sivut ja aukeamat löysivät muotonsa ja järjestyksensä. Kun olin saksinut, liimaillut ja pähkäillyt kasaan 64 sivua, oli lehti valmis ja sen saattoi viedä painoon.
Taitoin yhden Pahkasian 200–250 tunnissa. Urakka vei parisen viikkoa. Se tarkoitti sellaisia viidentoista tunnin työpäiviä. Yleensä lehden teko merkitsi sitä, että menetin painostani useamman kilon, sairastuin heti lehden valmistuttua flunssaan ja nukuin lopuksi putkeen kolmesta neljään vuorokautta.
Tätä touhua jatkui aina 1990-luvun alkuun saakka. Silloin markkinoille tulivat ensimmäiset tietokoneohjelmat, joilla koko homman saattoi tehdä näyttöruudulla. Edellä kuvatun valossa ei liene ihme, että hommasin tietokonevehkeet ja ohjelmat heti kun se oli mahdollista. Pääsin lopultakin eroon turhauttavasta odottelusta, alituisesta kiireestä ja varsinkin siitä hiestä.
Nykyään tämä Pahkasian taitto onkin varsin leppoisaa puuhaa. Älkää levitelkö tätä kaupungilla, mutta totuus on se, että kokoan ja taitan tätä uutta Pahkasian numeroa mukavasti läppäri sylissä seslongilla selälläni maaten.
Ei taida paino enää pudota. Harmi sinänsä.
